Tarinoita/Tukiperhe on ollut meille lottovoitto

“Minulla on maailman suloisin poika. Hän on nyt 6-vuotias eskarilainen. Tietysti jokaisen äidin mielestä oma lapsi on ykkönen, mutta minä tiedän, että pojan tulevaisuus on upea. Minä uskon lapseeni 100 %:sti. Lapseni on lahjakas monin tavoin. Tietenkin hän on vasta 6-vuotias rasavilli poika ja paljon on opittavaa, kehitys on nyt tässä vaiheessa, mutta kaikki se hyvä, se potentiaali, on hänessä. Minä tarvitsen voimia, jotta en kadota sitä näkyvistä.

Minun luja uskoni poikaani on välillä koetuksella. Olen ollut yksinhuoltajana nyt 4 vuotta. Teen pitkiä työpäiviä ja kaikki vastuu kaikesta on yksin minulla. Elämämme on ilman tukiverkkoja sukulaisten taholta. Muutimme vieraaseen kaupunkiin 4 vuotta sitten, enkä tuntenut yhtäkään ihmistä uudesta kotikaupungista muuttokesänä 2018. Hakeuduin samoin tein kaikkiin mahdollisiin tukimuotoihin, joita Keusote tarjoaa, sillä tiesin, että arki tulee olemaan raskasta ja tarvitsemme tukea ja apua, jotta uskoni ja jaksamiseni ei litisty.

Laitoimme tukiperheestä pyynnön. Minulle sanottiin, että jonot ovat kilometrin pitkiä. Ajattelin, että menee varmaan ainakin vuosi ennen kuin me olemme jonossa ensimmäisenä. Soittelin perhekeskukseen aktiivisesti. Kävin kertomassa aika ajoin, miten meillä menee. Ja joskus meillä meni hyvinkin huonosti. Minulla ei ollut tarpeeksi aikaa lapselleni ja poika oireili varsin monipuolisesti. Univelkaa minulla oli noin tuhat tuntia. Minun voimani ehtyivät ja pelkäsin jossain vaiheessa vajoavani masennukseen.

Sitten saimme tukiperheen, mutta tuo yhteistyö kesti vain puoli vuotta ja se kaatui koronaan. Perheen molemmat vanhemmat kuuluivat riskiryhmään ja sopimusta ei jatkettu.

Tapahtui ihme. Jotain vaikutusta saattoi olla sillä, että kävin muutaman kerran perhekeskuksessa kertomassa päivitystä elomme haasteista. Meillä kotona kävi minun pyynnöstäni perhekeskuksesta ihminen arvioimassa arkeamme ja hän oli samaa mieltä, että apua tarvitaan, tukiperhettä varsinkin. Ja niin tuli päivä, kun tutustuimme uuteen tukiperheeseemme.

Menin tilaisuuteen poikani kuvan kera. Ajattelin, että lapseni olisi jotenkin läsnä, vaikka hän ei fyysisesti voinut olla ensimmäisessä tapaamisessa mukana. Jännitin tilaisuutta. Kaikki hermopinne oli turhaa! En voinut uskoa todeksi sitä, että tämä pariskunta, mahdollinen tukiperheemme, puhui samaa kemiaa minun kanssani. Tulimme toki erilaisista maailmoista, mutta arvomaailmamme kohtasivat. Tuli tunne, että ollaan oltu kauankin tuttuja, ystäviä.

Sopimukset tehtiin varmuuden vuoksi aluksi kolmeksi kuukaudeksi. Kävimme puolin ja toisin toistemme kotona. Pojan vierailut alkoivat varovaisesti yhden yön kyläilyllä. Kalenteriin sovimme kolmen kuukauden ajalle viikonloput, milloin lapseni menisi tukiperheeseen.

Ensimmäinen kokonainen viikonloppu meni yli odotusten! Olin pelännyt, että mitenhän se poika riehuu siellä ja näyttää kaikki kommerverkkinsä ja tukiperhe pesee kätensä tästä. Mutta ei, mikään ei ollut mennyt mönkään ja haastavat tilanteet oli selvitetty kunnialla. Käsittämätöntä. En olisi voinut olla iloisempi. Taisin jo tuossa vaiheessa pyytää tukiperheen äidiltä käyttöohjeita omaan lapseeni (tarkoitin sitä).

Pienellä varauksella odotin tulevia viikonloppuja. Ajattelin, että tässä on kuherruskuukausi meneillään puolin ja toisin. Ja mitäpä tapahtui? Tunneside tukiperheen kaikkien jäsenten taholta vahvistui lapseeni, koira mukaan lukien. Kiintymys oli molemminpuolinen. Poikani joskus kertoi minulle, että nyt on vähän ikävä tukiperhettä! Hän on sitä lajia, joka ei tuosta noin vaan kerro herkimmistä tuntemuksistaan. Ja jos näin tapahtuu, on tosi kyseessä. Minusta tuntui, että olen voittanut lotossa.

Pojalla on melkoiset anturit. Hän on ilmiömäinen tunteiden tunnistaja. Jos joku halaa häntä teeskennellen rakkautta, poika ei halua halata toiste. Tai jos joku syleilee aidon tunteen kera, poikani viihtyy hänen lähellään. Edes mummo ei kykene jymäyttämään lapsenlastaan tunneasioissa. Poikani tietää, että tukiperheen äidin lämpimät halaukset ovat aitoja.

Joka kerta kun tukiperhe, vaihtelevalla kokoonpanolla, saapuu parkkipaikallemme poikaani hakemaan, hänet vastaanotetaan iloisin halauksin. Lapsi huomioidaan kohtaamisessa ennen aikuisia. Lapsi on se ensimmäinen huomion saaja ja sitten keskustellaan minun kanssani.

Joskus käy niin, että pojan on vaikea päästää minusta irti. Näinä hetkinä hän istuu turvaistuimessaan valmiina lähtemään viikonlopuksi tukiperheeseen ja halaa minua lujasti, tavallista pidempään. Siinä kohtaa annetaan hetki aikaa ja käännetään tilanne iloksi. Pojalla on loistava huumorintaju, tilannekomiikka on hallussa ja aina vaikea solmu aukeaa, jos saan lapseni nauramaan. Ikävä haihtuu pian tukiperheessä eikä koti-ikävä ole ollut ongelma.

Tukiperheessä käydään metsäretkillä, tehdään hyvää tavallista ruokaa, piipahdetaan elokuvissa, polskitaan uimahallissa ja vietetään yhdessä aikaa. Perheen isä on tärkeä miehen malli pojalleni. Perheessä asuva lapsi on kuin isoveli minun lapselleni. Tässä yhtenä päivänä poikani tiedusteli tukiperheen äidiltä, että onko mullekin ovet täällä avoinna sitten kun olen aikuinen? (Perheen aikuinen lapsi oli muuttamassa pois kotoa ja hänelle kerrottiin kodin ovien olevan aina avoinna hänelle.) Minun lapselleni vastattiin: tottakai on!

Poikani kaipaa miesmallia. Hän kiinnittyy veljiini ja siskojeni miehiin, kun käymme Keski-Suomessa. Hän hakee huomiota veljiltäni ja saakin sitä. Tämä on kuitenkin aina niin lyhytaikaista. Tukiperheen isä tuo lapselleni turvallisuuden tunnetta sekä miehen mallia. Lapseni on varovasti avannut tukiperheen isälle sydämensä tulemalla lähelle, halaamalla. Pojan ja aikuisen miehen välinen isällinen rakkaus on elintärkeää. Tätä herkkää ja samalla vahvaa tunnesidettä turvallinen aikuinen mies nyt lahjoittaa minun lapselleni. Nämä ovat niitä korvaamattomia asioita, joita ei rahalla saa.

Ei ole tarpeeksi kuvaavia sanoja olemassa siitä, kuinka kiitollinen olen tästä tukiperheestä. Se, mitä poikani saa tukiperheeltä, on elinikäistä. Tämä perhe on meidän elämämme yksi pilareista. Lapsella ei voi olla liikaa rakastavia ihmisiä ympärillään. Tämä perhe antaa minun pienokaiselleni lisämahdollisuuden hyvään elämään. Minä tietenkin teen parhaani, kuten kaikki äidit, mutta voimani ovat rajalliset. Tukiperhe antaa myös minulle voimia, koska saan välillä hengähtää lapsesta, nukkua, käydä vaikka tanssimassa tai ihan mitä vaan. Minä kasvatan lastani yksin ja se, miten minä jaksan, luonnollisesti vaikuttaa hänen hyvinvointiinsa, kasvamiseen ja elämän eväisiin. Näitä eväitä, elämänarvoja, rakkautta ja rajoja, pojalleni antaa minun lisäkseni tukiperhe.

Tukiperheen aviopari oli miettinyt tukilasta jo vuosia. He olivat odottaneet, että heidän omat lapsensa olisivat sen verran isoja, että perheen aikuisilla olisi aikaa ja voimia tukilapseen. Sitten he olivat yhtenä iltana nähneet mainoksen, jossa vaaleatukkainen poika koputtelee oville eivätkä ovet aukene, paitsi yksi. Tämä video kävi suoraan tukiperheen pariskunnan sydämiin ja päätös oli valmis, nyt oli aika kypsä tukilapselle.

Minä ja poikani olemme saaneet yhden perustuskiven lisää, kun meille avattiin tukiperheen ovi. Lämmin kiitos myös Keusoten perhekeskukselle ja Pihlajalle, kun löysitte meille juuri tämän tukiperheen.”

Kirjoittaja: Tukiperheessä käyvän lapsen äiti, Elina